(Huom! Keltasävyiset kuvat ovat vanhoja valokuvia, musta/sumusävyiset kuvat ovat muistoja)

"Olit meidän silmäterämme, Nancy", Helene aloitti.

"Olimme todella onnellisia koko pienen perheemme voimin. Luulin, ettei mikään voi sitä onnea kadottaa."

"Asuimme silloin Jurvialanlaaksossa, muistat varmaan sen pienen punaisen talon", Helene sanoi.

"Koska meillä oli rahasta tiukkaa, minun maalaukseni eivät silloin menneet kaupaksi ja isäsi sai potkut töistä, niin jouduimme ottamaan alivuokralaisen kotiimme."

"Julie." Helene sanoi ja painoi katseensa alas. Helene nosti kirjan välistä kellastuneita valokuvia Nancyn katseltaviksi. "Tässä me olimme, Julie ja minä. Hetken aikaa olimme parhaita ystäviä".

"Niin me sitten asuimme yhdessä ja luulin, että kaikki on loistavasti, sillä isäsi kosi minua", Helene jatkoi kertomustaan.

"Ja koska rakastin Aaroa, niin tottakai halusin ilomielin hänen vaimokseen".

Nancy katseli kuvaa, jossa oli isänsä sylissä. Hän tunsi olonsa haikeaksi.

"Mitä sitten tapahtui?", Nancy tiedusteli. Ei hän voinut uskoa mitään pahaa, koska hänen vanhempansa näyttivät niin onnellisilta ja rakastuneilta valokuvissa.

"Menimme naimisiin vain pienen kutsuvierasjoukon todistaessa vihkimistä", Helene aloitti. "Koko aamun isäsi oli oudon hermostunut".

Nancy tutki valokuvia.

Helene jatkoi: "Kysyin, mikä hätänä?, mutta Aaro ei vastannut kysymykseen."

"Ajattelin kaiken olevan vain hääjännitystä, joten päätin unohtaa huolestumisen ja niin vain minusta tuli rouva Aavajoki."

"Julie onnitteli meitä, mutta tunsin hänen äänessään outoa kylmyyttä.", Helene kertoi.

Nancy tuijotti hiljaa valokuvia. Kaikki nämä valokuvat...hän ei ollut koskaan nähnyt niitä. Uteliaana hän odotti äitinsä jatkavan.

Helene nyyhkäisi. "Se kaikki mikä lopulta tapahtui, on kuin se olisi tapahtunut jollekin muulle", "Kuin unessa, kuljin makuuhuoneeseen häävastaanoton jälkeen", Helene sanoi. "Lähdin etsimään Aaroa, hän sanoi viipyvänsä vain hetken".

Järkytys oli suuri, kun Helene näki vastavihityn aviomiehensä sängyssä...Julien kanssa!

"Tuntui, kuin minua oltaisiin lyöty puukolla, keuhkoistani loppui ilma ja pystyin vain täysin muserrettuna katsomaan edessäni olevaa järkyttävää näkyä".

"Aaro yritti puolustautua tekosistaan sanomalla vain lohduttaneensa Julieta", Helene käänsi katseensa Nancyyn, "mutta minä en uskonut". "Kun sain vihdoin vedettyä taas keuhkot täyteen ilmaan, raivostuin isällesi täysin.", Helene jatkoi.

"Julie ei päässyt isääsi helpommalla". "Katkaisin molempiin välit saman tien."

Valtava suru painoi nuorta naista kovin paljon, mutta hänellä oli edelleen syy katsoa tulevaisuuteen.

-"Sinun takiasi, Nancy, päätin pysyä vahvana vaikeuksista huolimatta".

Nancy katsoi äitiään, nyt hän ymmärsi, miten vaikeassa tilanteessa hän oli ollut. Ja asia kirkastui hänelle, miksi äiti ei koskaan halunnut puhua isästä, eikä muutenkaan muistella heidän elämäänsä.

-"Mitä isälle tapahtui?", Nancy kysyi.

-" En tiedä", Helene vastasi. "Lähdimme hyvin nopeasti äitini luo ja siellä olimme sen aikaa, että sain kerättyä rahat vuokraan ja muutimme pois Jurvialanlaaksosta." "Ja se oli elämäni paras päätös, en olisi ollut onnellinen petollisen miehen kanssa", Helene sanoi. 

Hetken aikaa Helene tunsi itsensä nuoreksi, hän vaipui muistoihin, kunnes Nancyn kirkas ääni palautti hänet takaisin nykypäivään.

Ja Helene oli syystäkin iloinen nykyisestä elämästään. Olihan hänellä Nancy ja kauan odotettu taidenäyttelykin pian tulossa.

"Siinä oikeastaan kaikki", Helene sanoi. "Tottakai olisin sinulle halunnut parhaimman lapsuuden ja toivoin, että onnemme olisi isäsi kanssa kestänyt, mutta Aaro päätti valita toisin". "Ajattelematta seurauksia hän petti minua ja se on sellainen asia, jota en voi unohtaa".

Illalla Nancy mietiskeli kuulemaansa. Hän otti valokuvat ja muistokirjan mukaansa sänkyyn ja nukahti katsoessaan valokuvaa isästään.

Helene ei saanut unta ja päätti soittaa Ollin kylään. He päättivät jäädä hetkeksi ulos katselemaan tähtiä, ulkona oli kaunis, kirkas pakkasyö.

-"Voi kultaseni, ikävöin sinua koko päivän", Olli sanoi ja kaappasi Helenen syliinsä.

Helene tunsi raikkaan tuulen puhaltavan kasvoilleen ja samalla hän tunsi elinvoimansa lisääntyvän. Sinä iltana Helene rakastui Olliin.

Talvisena yönä he suutelivat toisiaan.

Illalla viimeiseksi Olli sanoi vievänsä Helenen seuraavana päivänä treffeille. "Saat muutakin ajateltavaa, kuin taidenäyttelysi", ja niin Helene aloitti aamunsa vihreällä leväkasvonaamiolla. "Hui olkoon!", Helene huudahti kun katseli itseään peilistä naamio kasvoilla.

Suihkuun piti tietenkin ehtiä ennen treffejä.

Ja niin he tapasivat puistossa. Kuuman kaakaon välissä oli ihanaa suudella rakkaintaan.

Ja halata.

"Kiitos upeista treffeistä", Helene kiitti Ollia.

"Miten romattista", Helene huudahti nähdessään kuistille toimitetun ruusun ja pienen suloisen viestin.

Nancy oli miettinyt koko päivän isäänsä. Hän meseili Erican kanssa.

Nancy kirjoittaa: Voitko uskoa miten törkeän tempun isä teki äidilleni?

Erica kirjoittaa: No huh huh, kylläpä miehet on sikoja!

Nancy jäi pohtimaan oliko hänen isänsä todellakin noin törkeä.

Helenellä oli kiire. Hänen taidenäyttelynsä avattaisiin pian ja vielä oli tekemistä.

Hän oli kuitenkin levollinen, pitkästä aikaa hänen elämänsä oli tasapainossa, niin rakkauden kuin työnkin suhteen.

Iltapäivällä Nancy tarttui kynään ja paperiin.

"Hei isä!

Sain kirjeesi, kiitos siitä. En tiedä mitä ajattelisin tästä kaikesta. Äiti kertoi mitä silloin tapahtui..."

Karl, Helenen taideystävä, tuli hakemaan Helenen galleriaan.

-"Katsohan, kaikki on viimeistä silausta vaille valmista", Karl sanoi innostuneena. Yhdessä he astuivat sisälle valoisaan galleriaan, jossa jo riippui Helenen maalauksia.

Helene ja Karl luottivat siihen, että kaikki menisi avajaisissa hyvin.

Illalla Nancy tapasi Ronnyn.

-"Kirjoitin kirjeen isälleni", Nancy paljasti.

Kun Ronny kietoi käsivartensa Nancyn ympärille, niin silloin hän tajusi miten mahtavaa oli, että hän oli saanut tuollaisen ystävän, kuin Ronny on! Ja vielä täältä uudelta paikkakunnalta! Ronny kuunteli hänen huolensa ja mietteensä ja lopuksi suukotti Nancyä, antaen samalla muuta ajateltavaa.

Helene valmisti illallista tyttärelleen. Hänen mielessään oli paljon asioita. "Minun täytyy vielä jutella Nancyn kanssa Aarosta", "Kertoa hänelle lisää ja antaa hänen kysyä mieltä askarruttavista asioista".

Illallispöydässä Nancy katseli äitiään ja toivoi kaikkea parasta huomisia avajaisia varten.

Avajaiset olivat suuri menestys. Paikalle ilmaantui naapureita, tuttavia, tuntemattomia ja jopa lehtitoimittaja kuvaamaan ja haastattelemaan Heleneä paikallislehteen.

Helene sai raikuvat aplodit ja häntä pyydettiin kertomaan monien maalauksien syntyperä. Helene rakasti taidetta ja sitä tunnetta, että hänen taiteestaan pidettiin.

Karl oli erityisen tyytyväinen hienosti menneisiin avajaisiin.

-"Helene, tämä on mahtavaa, jo viisi taulua on varattu!", Karl riemuitsi.

Eikä Helene voinut muuta kuin yhtyä iloon.

Olli saapui myös avajaisiin.

-"Onnea, rakkaani", Olli kuiskutti.

-" Tänään vien sinut ulos syömään", Olli sanoi ja Helene hymyili onnellisena.

Kauniiden ruusujen tuoksu täytti gallerian huumaavalla tuoksullaan, kun vihdoin ovet suljettiin yöksi. Näyttely avattaisiin jälleen seuraavana päivänä uusille taiteen ystäville.

Ollin tuotua rakkaansa ravintolaan, hän tilasi heille kuorrutettua hummeria.

-"Hummeria?", Helene ihmetteli. "Tuota, eikös se ole aika kallista?"

-"Mikään ei ole liian kallista rakkaimmalleni", Olli vastasi.

-"Helene, olet päivieni ilo, kaunis kuin kastehelmi", Olli runoili.

Ja olisiko Helene ikipäivänä uskonut, että hetken päästä Olli kaivoi sormuksen taskustaan, piteli sitä sormiensa välissä ja kysyi tuon kaikista kauneimman lauseen:

-"Tuletko vaimokseni?"

-

He lähtivät ravintolasta tuoreena kihlaparina, samalla taksilla, yhteiseen kotiin.

-"Nancy, tulisiko tänne?", Helene huusi.

Nähdessään äitinsä ja Ollin säihkyvät ilmeet, Nancy aavisti pahaa.

-"Menin tänään äitisi kanssa kihloihin", Olli sanoi ja yhdessä he näyttivät sormusta.

-"Kihloihin?", Nancy rääkäisi. "Eikö tuo nyt ole hieman liian aikaista?", Nancy venytti sanaa hieman tarkoituksella todella pitkäksi.

-"Rakkaus ei katso aikaa, eikä paikkaa", Olli tuumasi.

"Niin, ja Olli muuttaa tänne", Helene lisäsi.

"Tosi kiva", Nancy tokaisi yrmeästi.

"Tälläistäkö tämä nyt sitten on?", Nancy kirosi mielessään katsellessaan rakastuneen parin pussailua.

Päiviä kului ja Nancy huomasi, että oli itseasiassa aika mukavaa, kun mies oli talossa. Olli korjasi Nancyn rikkimenneen tietokoneen jälleen käyttökelpoiseksi.

Olli osallistui kaikkiin kotitöihin reippaasti, jopa niihin ei suosittuihin, kuten vessan pesemiseen.

Ja olihan hän erityisen taitava kokki. Ollin suklaaleivokset veivät kielen mennessään.

Mutta mikä tärkeintä, Olli sai äidin jälleen nauramaan. Nancy kuunteli ilahtuneena äitinsä naurua.

Joten niin alkoi Nancy sopeutumaan, että he olisivat tästedes kahden hengen sijaan, kolmihenkinen perhe. "Ja mikäs tässä ollessa", Nancy tuumi, "kunhan niitä suklaaleivoksia löytyy jatkossakin kaapista".

Kolmihenkisen perheen arki alkoi sujumaan ihan mukavasti.

Nancyn koulumenestyskin koheni pikkuhiljaa, kun elämä kulki omaa tasaista tahtiaan.

Myöhemmin iltapäivällä Aavajoen pihaan kurvasi henkilöauto.

Helene oli juuri kiikuttamassa roskapussia ulos tynnyriin, kun oven avatessa hän kohtasi tuttuakin tutumman ihmisen.

"Aaro", Helene henkäisi. Ja jäi tuijottamaan miestä, kuin olisi aaveen nähnyt.

Silmänräpäyksessä Helene kääntyi kannoillaan ja paiskasi oven kiinni. "Mitä hittoa?" "Mitä Aaro täällä tekee?" Ja vaikka mies oli muuttunut, niin silti hän tunnisti samat silmät ja samat kasvot, kasvot, jotka olivat olleet kerran hänelle niin kovin rakkaat.

Aaro koputti oveen monta kertaa ja huusi: "Helene kiltti, avaa ovi".

Ovea ei aukaistu.

Aaro meni autolleen, hän ahdistui. "Taisi olla virhe tulla tänne", hän mietti, "Voi kuinka lumoavan kaunis hän on vieläkin", Aaro ajatteli Helenestä.

"Ei, tämä oli virhe", Aaro päätti ja oli avaamassa kuskin ovea.

Kunnes hän kuuli takaa auton äänen. Nopea vilkaisu auttoi tajuamaan, että koulubussi olisi juuri pysähtymäisillään pihaan.

Aaro katseli kun Nancy asteli ulos bussista. Hän tunnisti tyttärensä, vaikka viime näkemästä olikin monia vuosia. Epävarmana Nancyn suhtautumista tilanteeseen, hän otti kasvoilleen hymyn.

-"Nancy", Aaro sanoi lempeällä äänellä. Nancy katseli miestä, joka seisoi heidän kotipihallaan. Nopeasti hän osasi yhdistää edessään seisovan miehen valokuvissa nähtyyn mieheen.

-"Isä?", Nancy kysyi.